Hei te parikymppiset viimeisen päälle muodikkaat tytöt. Miksi katsotte aina niin arvioivasti minua? Jos se johtuu siitä, että ette pidä tyylistäni, voin kertoa etten minäkään pidä teidän tyylistänne. Paitsi että se valkoinen takki, joka yhdellä teistä oli viime viikolla, on törkeän hieno. Jos se taas johtuu siitä, että pidätte minua lihavana, ei se mitään. Minä olen joka tapauksessa menossa salille. Jos teillä ei ole muuta tekemistä kuin istua keskustorilla ja kommentoida ohikulkijoiden ulkoasua, koittakaa ihmeessä keksiä jotain muuta järkevämpää tekemistä.
Sinä, unelmieni mies. Haluaisin heti alkuun sanoa, että osaan minäkin näyttää ihmiseltä, enkä jatkuvasti (tai no, aikalailla jatkuvasti) kulje kaupungin keskustassa täysin räjähtäneen näköisenä. Mutta näyttäisit sinäkin räjähtäneeltä jos olisit ollut Bodypump tunnilla ja menossa kotiin suihkuun. Tule minua vastaan joskus vaikka päivällä, niin minäkin näytän ihmiseltä.
Hei vielä teille, kuntosalini ohjaajat. Olette aina iloisia ja pirteitä, ja tervehditte kauniisti kun tulen tai lähden salilta. Niinä päivinä kun minua ei oikein huvittaisi sinne jumpalle mennä, saatte minut aina kuitenkin tuntemaan itseni iloiseksi että avasin salin oven. Kiitos teille, olette yksi syy siihen että jaksan jatkaa projektiani.
Hyvät lukijat (hah, oletan että niitäkin muutama on), oletteko itse huomanneet, että mitä enemmän laihdutte tai mitä enemmän liikutte, sitä enemmän katseenne harhailee vastaantulevien ihmisten vartaloissa? Olen itse pari kertaa saanut itseni kiinni siitä että arvostelen pääni sisällä muita ihmisiä. Se on täysin väärin, ja yritän lopettaa sen alkuunsa. Koitan korjata tilanteen hymyilemällä ko. ihmiselle (vaikka Suomessa sillä kyllä taitaa saada hullun maineen ja kohta minut tunnetaan kotikaupungissani tunnisteella “no se on se ihme tyyppi joka hymyilee ja sit se on ihan hikinen ja räjähtäneen näköinen”).